Ennen paikalle pystyi kulkemaan vapaasti. Mutta sitten maa katkottiin metallilla ja tien eteen asetettiin portti, jonka ohi meillä ei ollut enää lupa kulkea. Muistan ajan ennen sulkua. Kävimme syysmyrskyllä nostokurkien alla katsomassa, kuinka aallot rikkoutuivat betonisiin murtajiin ja lensivät tuhannessa osassa auton konepellille. Meri koputti vastausta saamatta ihmisen rakentamaa reunaa.

Aitojen noustua satama siirtyi menneisyyteen enkä enää vuosikymmeniin ole käynyt sen alueella. En silti ole kokenut paikkaa poissaolevaksi. Oma kulkuni ei ole ollut mahdollista, mutta alue on edelleen olemassa eikä pääsy kielletty ole aiheuttanut kaipauksen tunnetta; fyysinen välimatka ei ole yksinään riittänyt poissaolon syntymiseen, sillä poissaolo ei ole pelkkää etäisyyttä. Elämän on täynnä kadotettuja paikkoja, muistamme niistä osan, vain harvat muuttuvat poissaoleviksi. Paikan on oltava jollakin tapaa merkittävä, jotta sen kokisi poissaolevaksi. Poissaolo on tunnettava olevaksi.

Lars Frers toteaa artikkelissaan The matter of absence¹, miten poissaolo syntyy juuri yksilön tunteissa: ihmisen on tunnettava ja luotava poissaolo omasta kokemus- ja tunnemaailmastaan käsin. Poissaolevaan yhdistyvät tunteet luovat poissaolon ja voimistavat sitä. Mitä voimakkaampi tunneside on muodostunut, sitä voimakkaammin poissaolo koetaan.

Siteet kietoutuvat olentojen ympärille. Ne yhdistävät eivätkä katkea, vaikka etäisyys kasvaisi, ne vetävät ja kiristävät, ne tuntuvat ja ovat läsnä eniten juuri silloin, kun toista päätä ei pysty näkemään. Tällaista olemiseen jäävää sidettä ei synny toissijaisen kanssa, ja siksi merkityksettömän puuttumista ei havaitse, se ei kulje mielen mukana eikä siihen palaa kerta toisensa jälkeen kaivaten tai muistellen, sitä ei yritä vetää takaisin luokseen.

Aidat, jotka estivät kulun satama-alueelle, sulkivat vuosien ajan sisäänsä myös paikan, joka on nyt fyysisesti poissa: Asfaltin reunamilla tie nousi ja johdatti pidemmälle. Se kaartoi vasemmalle ja taas oikealle. Se oli ehkä rakennettu viljaa varastoiville siiloille, mutta johdatti myös toiseen määränpäähän, joka itselleni oli huoltovarmuuttakin merkittävämpi. Betonilieriöiden oikealla puolella olivat nimittäin mereen laskeutuvat ja siitä ylös nousevat kalliot. Ne olivat paljaita ja hioutuneita, pyöristyneitä kerros toisensa jälkeen maan vähitellen kohotessa aaltojen ulottumattomiin.

Pystyn vaivatta kuvittelemaan itseni paikalle. Helpotuksen paljaiden jalkojen alla, kun rosoinen maa muuttuu sileäksi, kovan pinnan pehmeyden, vaivattoman kulun, hypyn pinnalta toiselle ja vaihtuvat värit, punan ja ruskean. Nimikirjaimet ja vuosiluvut, jotka erottuvat muuten sileästä pinnasta. Ne itsessään ovat jälkiä toisesta olemassaolosta, hetkellisestä läsnäolosta, joka on jättänyt merkkinsä tulevaisuudelle. Kaivertajat kai kuvittelivat, että kiveen hakattu on pysyvää. He ovat kuitenkin poissa ja niin ovat heidän jälkensäkin.

Tunsin välillämme yhteyden jo ennen räjähdystä, mutta side vahvistui, kun materiaalinen todellisuus tuhottiin. Kiven olisi kuulunut olla ikuista. Sen materiaalisuus on vakauttavaa painoa. Se on pysyvää, aikojen alussa syntynyttä, sen tarinaa eivät määritä elämän lainalaisuudet. Se on perustavaa ja tukevaa maata jalkojemme alla. Sen ei kuuluisi kadota olemattomiin. Ja niin juuri tapahtui.

Vaikka näissä kalliossa ei sinällään ollut mitään erityistä – samanlaista on lukemattomissa muissakin paikoissa, eri elementtien rajoilla, jossa yksi muovaa toista – ne herättävät nyt poissaolollaan enemmän tunteita kuin yhdetkään toiset. Enemmän kuin ne itse herättivät ollessaan olemassa, ja mitä enemmän ne nyt synnyttävät tunteita, sitä enemmän ne muuttuvat mielessäni poissaoleviksi.

Suren tuhon lopullisuutta. Kivi ei kasva takaisin. Kallioille ei ole mahdollista palata, vaikka aidat joskus kaatuisivatkin sataman ympäriltä. Kumpuilevan kiven tilalla on tasaista täyttömaata, jonka päälle on helppo kasata kontteja. Se astuu vain askeleen merestä ja jatkuu tunteettomana tasona, viennin ja tuonnin valaistuna parkkipaikkana. Menetyksen peruuttamattomuudesta syntynyt suru, viha ja toivottomuus ovat synnyttäneet poissaolon, jota kannan mukanani. Tunteet syntyvät toisaalta maiseman peruuttamattomasta muutoksesta, mutta myös syistä sen taustalla. Talous, bruttokansantuote ja kaiken tieltään jyräävä loputtoman kasvun tavoittelu ovat jälleen kerran kaataneet edessään olleen luonnon.

Tunteet, muistot ja mielikuvat kasautuvat kivien lailla. Poissaolon kokemus saa materiaalisen muotonsa kallioissa, mutta tunteisiin yhdistyy paljon muutakin kuin mineraalia.

Lopullisuuden tunne voimistaa poissaolon kokemusta, ja joskus poissaolon synnyttääkin vasta sen peruuttamattomuus, vaikka etäisyys olisi ennenkin ollut olemassa. On helppo uskoa paluun mahdollisuuteen. Ajatus jälleennäkemisestä voi helpottaa ikävää ja kaipausta, vaikka kohde olisi etäällä tai saavuttamattomissa. Poissaolon tunnetta ei voi enää paeta, kun mahdollisuus välimatkan kuromiseen katoaa.

¹ Frers, Lars (2013). The matter of absence. Cultural Geographies, 20(4), 431–445