Miten pystyin yhä näkemään edessäni hetket, jotka olivat päättyneet aikaa ennen minua? Mannerten ja jään liikkeet, paikasta toiseen liikkuvat ihmiset, yhteisöt, heitä kohdanneet katastrofit. Miten minun oli mahdollista kuvitella ympärilleni olentoja, joita en silmilläni pystynyt näkemään, mutta silti olla täysin varma heidän olemassaolostaan?

Olin täysin varma heidän olemassaolostaan. Nämä näkymättömät tulivat minulle oleviksi taakse jääneissä merkeissä, painalluksissa pehmeässä maassa, urissa ja kerrostumissa, hukatuissa esineissä ja välinpitämättömästi maahan pudotetuissa muovikääreissä. Ne ovat poissaolon näkyväksi tekeviä merkkejä, päättyneestä läsnäolosta jääneitä todisteita, jotka ovat läsnä, mutta viittaavat ja saavat merkityksensä itsensä ulkopuolelta. Ne ovat poissaolon jälkiä.

Poissaolo ja läsnäolo ovat kiinteässä ja vuorovaikutteisessa suhteessa toistensa kanssa. Käsitteiden ympärille on kietoutunut sama lanka, joka yhdistää ne toisiinsa ja vetää yhtä toisen mukana. Läsnäolo päättyy poissaoloon ja poissaolosta luetaan läsnäoloa. Morgan Meyerin¹ mukaan voidaankin puhua poissaolon suhteellisesta ontologiasta. Suhteellisen ontologian käsitteen hän selittää lainaamalla Jon Law’ta: kaikki, mitä maailmassa on olemassa, on epävarmojen ja väliaikaisten suhteiden tuotosta. Myös materiaaliset olennot ja kohteet syntyvät vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Ne muotoutuvat ja määrittyvät suhteessa toimintaan ja vuorovaikutukseen, jossa ne ovat mukana. Nämä merkitykset eivät ole pysyviä, vaan muuttuvat ja kehittyvät ajan kuluessa. Poissaolon syntyminen vuorovaikutteisten materiaalisten suhteiden kautta saattaa kuitenkin tuntua lähtökohtaisesti mahdottomalta. Materiaalinen on jotakin konkreettisesta ja itsessään havaittavaa, kun taas poissaolo on olemukseltaan ei-olevaa ja viittaa sellaiseen, mikä ei ole paikalla. Miten on siis mahdollista luoda olemassaoloa määrittävä suhde olemattoman kanssa? Meyer tarjoaa ratkaisuksi lähestymistapaa, jossa poissaoloa ei nähdäkään asiana, joka on itsenäisesti olemassa, vaan jonakin, joka tehdään olevaksi nimenomaan suhteiden kautta. Poissaolo materiaalistuu tässä suhteiden verkossa, ja jäljet ovat tällaisia poissaolon materiaalisia ilmentymiä. Ne paljastavat poissaolon ja toisaalta syntyvät myös itse poissaolosta.

Jälki tuo poissaolon olevaksi. Se on jäljelle jäänyt, omanlaisensa todiste tapahtumasta ja olemisesta. Silti se ei ole tapahtuma itsessään, vaan sen osa ja tuotos, ja sellaisena epätäydellinen vastine hävinneestä kokonaisuudesta, suuntaa osoittava ja tulkintaa vaativa. Se on metsässä oleva sammaloitunut kivijalka tai omenapuu männikön keskellä. Merkkejä toisenlaisesta todellisuudesta, joka liikkuu olevan ja kadonneen rajapinnalla. Ne ovat olemassa, mutta kadotettuina. Raunioiden ympärille voi kuvitella rakennuksen ja mennyt maailma piirtyy eteemme pienistä yksityiskohdista. Ilman näitä jälkiä puuttuvaa ei olisi mahdollista nähdä. Olemattomuuden läpi kun kulkee pysähtymättä.

Vaikka materiaalisesta jäljestä päätellään poissaolevaa subjektia tai toimijaa, ei siinä itsessään kuitenkaan ole tekijää. Juuri tämä jäljen ominaisuus synnyttää sen merkityksen. Se on tekijän tuottama, mutta syntyy vasta tekijän kadottua, sillä ethän katso sorkanjälkeä ojassa kun edessäsi seisoo hirvi. Talot ja rakennukset muuttuvat jäljiksi vasta, kun niiden asukkaat ovat poistuneet, muuttaneet tai kadonneet osaksi historiaa. Materiaalisena poissaolon merkkinä jälki yhdistääkin menneen nykyisyyteen: Jotain on tapahtunut. Joku tai jokin on ollut paikalla – jäljen tekijä ei aina ole elollinen olento, sillä yhtä hyvin luonnonilmiö jättää jälkeensä merkkejä kuin mudassa kulkenut vaeltaja, jääkaudet ovat raapineet kynsiään kallioihin ja kantaneet lohkareita mukanaan. Tekijän ja jäljen väliin jäävä aika voi olla satojatuhansia vuosia, mutta se on voinut syntyä myös eilen tai muutama tunti sitten. Jäljen syntymisen kannalta tuolla ajalla ei kuitenkaan ole merkitystä, sillä se tulee esiin sinä hetkenä, kun tekijä poistuu paikalta. Jäljen materiaalisuudesta voi kuitenkin päätellä poissaolon pituuden.

Jäljet siis jäävät läsnäolosta mutta vaativat syntyäkseen poissaoloa. Ne ovat itsessään olemassa ja läsnä, mutta välineinä, joiden avulla päätellään ja kerrotaan tarinaa poissaolevasta. Jotkin ovat tahattomasti taakse jääneitä, jokapäiväisen elämän merkkejä ja tapahtumia, jotka arkeologit kaivavat esiin vuosisatojen ja tuhansien jälkeen. Osa on pystytetty varta vasten muistuttamaan historiasta. Nämä kertovat inhimillisestä tarpeesta tulla muistetuksi, halusta jättää tulevaisuudelle jälki omasta olemassaolosta. Myös ihmisen mukanaan kuljettamia muistoja voi pitää poissaolon ilmentyminä, sillä ne ovat jälkiä menneistä tapahtumista. Muistojälkien näkyväksi tuleva materiaalisuus on kuitenkin performatiivista, ne eivät ole samalla tapaa itsessään havaittavissa kuin maahan pudonneet ja unohtuneet silmälasit, mutta ne on mahdollista tehdä näkyviksi erilaisten tekojen kautta: poissaolo materiaalistuu, syntyy ja rakentuu ihmisen puheessa ja kirjoituksessa, istumattomassa paikassa ruokapöydässä ja parisängyn tyhjässä puoliskossa. Sille on varattu institutionaalisia muistomerkkejä hautausmailla ja kirkoissa, paikoissa, jotka on pyhitetty poissaololle ja sen muistamiselle. Poissaolo tehdään niissä tietoisesti näkyväksi.

Jäljet osoittavat, miten tiukasti läsnäolo ja poissaolo ovat kietoutuneet toisiinsa. Poissaolo ei missään nimessä ole olemattomuutta. Sitä ei olisi olemassa ilman olemista, sillä mikään, mikä ei koskaan ole ollut, ei myöskään voi olla poissa. Jäljissä poissaolo on läsnä, ja samalla ne tuovat esiin läsnäolon poissaoloa.

¹Meyer, M. (2012). Placing and tracing absence: A material culture of the immaterial. Journal of Material Culture, 17(1), 103-110.