Nousin varmasti pystyyn ja seisoin paikoillani. En liikkunut, mutta silmäni tutkivat tarkkaan ympärilläni avartuvaa maailmaa, se oli minulle vielä tuntematon. En tiennyt sen alkua tai loppua, mutta näin, kuinka se muljui ja velloi ja haki yhä lopullista muotoaan. Jäin katsomaan. Olin varma, että se oli tehty minua varten. Se oli pitkään odottanut saapumistani, että muovaisin sen valmiiksi.

Lähdin matkaan ja kuljin maan pintaa. Se ei antanut periksi askelteni alla. En pitänyt kiirettä, sillä tiesin, etten voinut pakottaa aikaa nopeammaksi. Pysähdyin. Elin sukupolvien ajan. Laajenin. Kun olin kasvanut riittävän suureksi, voimistunut ympäristöstäni, lähdin jälleen eteenpäin. Raivasin ja rakensin maan. Polut levenivät teiksi, ja ne pitenivät ja kiersivät pian tuntemani maailman, ne kulkivat toistensa yli ja muodostivat päättymättömiä kehiä, joita olisin voinut kulkea loputtomiin, mutta olin varma, että oli olemassa enemmän ja minun oli tunnettava se kaikki. Varmuuteni kasvoi jokaisella askeleella. En katsonut taakseni. Menneisyys pysyi perässäni vain hetken ennen kuin katosi näkyvistä. Tulevaisuus laajeni edessäni mittaamattomana, en voinut pysähtyä, sillä maailmani oli vasta alussa.

Kuljin ja käänsin rakentamani tien sivupoluksi. Maa alkoi kohota edessäni. Se pakeni luotani rinteeseen ja nousi epätasaisena ja jyrkkänä kohti saavuttamatonta. Se peittyi valkoiseen harsoon, enkä voinut nähdä sen loppua. Käänsin katseeni takaisin, en ollut kiinnostunut maan korkeudesta. Sen sijaan katsoin eteeni ja alas rinteen sisään. Tunsin maan vakauden jalkojeni alla. Myös syvyys kätki minulta olemuksensa, mutta tie oli tasainen, tunsin sen ja tiesin, mitä minun oli tehtävä. Laskeuduin polvilleni ja porauduin syvälle kallioon, etenin, ja kun silmäni olivat tottuneet pimeyteen, näin selvästi maan sisään piiloutuneet juonteet ja toisiinsa törmänneet mineraalit. Ne ristesivät ja kohtasivat ja muodostivat uusia yhdisteitä. Kuljetin kättäni niiden pinnalla ja ihailin niitä. Ne vaihtoivat väriä ja hehkuivat ja kiilsivät ja olivat täysin tietoisia omasta kauneudestaan. Ne olivat tanssineet ja kietoutuneet toisiinsa ikuisuuksien ajan. Minä totesin ne hetkessä käyttökelpoisiksi ja aloin vetää niitä luokseni. Siirsin syrjään suurimmat ja itsepäisimmät säikeet ja keskityin yksityiskohtiin, ne olivat käsissäni pehmeitä ja muovattavia, jaottelin ne toisistaan, harjasin puhtaiksi ja ryhdyin kehräämään. Kiersin kerää, mutta en kutonut lankaa ylleni, vaan venytin ja karaisin sen taipumattomaksi. Tein tankoja ja punoin niistä eteeni mattoa, joka nousi ylöspäin eikä välittänyt rinteen epätasaisuudesta. Se teki tielleni tasaisen pinnan, joka johdatti minut viimein kohti kaipaamaani taivasta. Ilma päästi katseen helposti lävitseen, mutta etäisyys piilotti yksityiskohdat, minun oli päästävä lähemmäs.

Rinteen jyrkkyys ei pelottanut minua, sillä tiesin, että maa oli puolellani, että se taipui halukkaasti tahtooni. Rakensin jälleen uutta tietä ja kohosin yhä ylemmäs, ylitin pilvet ja näin tähdet kirkkaina yläpuolellani. Ne kutsuivat minua luokseen. Etenin kiireesti ja ilma ympärilläni muuttui kylmäksi ja läpikuultavaksi ja hengitykseni keveni. Tuuli tarttui minuun, mutten kaatunut tai lentänyt sen mukana. Pidin katseeni tähdissä, mutta saavutin huipun ennen kuin pääsin koskettamaan niitä. Ne vilkkuivat yhä yläpuolellani, eivät enää kutsuen vaan pilkaten. Ne nauroivat ilkeästi hyväuskoisuudelleni. Käänsin taas katseeni maahan ja hengitin sitä itseeni. Seisoin sen pinnalla, olin siinä kiinni ja se oli vakaa allani, se ohjasi eikä pettänyt minua. Olin hurmaantunut mahdottomuuden kutsusta, mutta maa oli vetänyt minut takaisin.

Seisoin nyt yksin vuoren laella. Kehitys oli ohjannut minua tähän asti ja minun oli luotettava siihen. Se asui sisälläni ja oli osa minua. Se laskeutui jalkojeni pohjaan ja jokaisella askeleella tein historiaa. Minä vein maailmaa eteenpäin. Ajatus rauhoitti minua. Minun oli unohdettava tähdet ja jatkettava kulkemista. Maan pinnalla ilma puhalsi ja valkoinen harso alapuolellani alkoi purkautua ja näin jälleen kaartuvan ja laajan etäisyyden. Laskin tuntemani laaksot ja tasangot. Näin kulkemieni teiden risteilevän ympärilläni, mutta niiden takana maa jatkui koskemattomana jokaiseen suuntaan, eteenpäin kaukaisuuteen, jota en ollut vielä tuntenut. Se odotti minua yhä luokseen.

En voinut palata ajassa taaksepäin, joten nousin ilmaan. Astuin huipulta toiselle ja jälkeeni jäi väylä, jota pitkin kulkea. Taivaan virrat ohjasivat minua eteenpäin enkä enää muistanut avaruuden kappaleita. En käyttänyt niitä suunnistamiseen, sillä maa ohjasi minut sinne, mihin minun oli mentävä.

Mantereet levisivät edessäni ja tunsin niistä jokaisen. Ne olivat odottaneet minua kärsivällisesti ja nyt viimein laskeuduin niiden pinnalle. Kosketin niitä. Olin korkeudessa piirtänyt mieleeni kartan ja liikuin sitä pitkin, levisin jokaiselle piirille ja asteelle. Laskin rinteitä alas ja vauhtini kiihtyi. Hypin hetkestä toiseen. Mitä pidemmälle pääsin, sitä suuremmaksi kasvoin, en tyytynyt enää vähempään. Olin kiertänyt maat ja siirtynyt seuraaville. Nimesin ja luetteloin, keräsin tietoa, iloitsin olemassaolostani. Olin ainutlaatuinen. Toinen kaltaiseni ei ollut astunut tielleni ja siitä tiesin, että kaikki oli olemassa vain minua varten.

Kun viimein pysähdyin, tiesin täsmälleen, mitä minun oli tehtävä. Aikaa oli vain toimia. Suuntasin taas maan sisään ja kaivoin onkaloita, mutta nyt nostin ja käänsin ne ylös kohti taivasta. Horisontti muutti muotoaan, ja taivas siirtyi tieltäni ja asettui uusiin kulmiin. Rakensin uutta maailmaa ja tein siitä mieleiseni. Hallitsin ympäristöäni, olin järjestänyt sen paikoilleen, tiesin sen jokaisen käänteen ja tunsin oloni mukavaksi, muu ei olisi enää riittänyt. Nautin siitä ja se teki minut levottomaksi. Kasasin ympärilleni suojan ja suljin epämiellyttävän sateen ulkopuolelle. Pinta oli kova, eikä se suostunut imemään pisaroita itseensä, ne valuivat päällystettyjä teitä pitkin ja kerääntyivät suureksi mereksi, joka ympäröi tuntemani mantereet. En tuntenut sitä ja minulla oli jälleen syy kulkea. Peitin innostukseni, kävelin rauhassa rantaan ja matkalla opin uimaan. Astuin ja sukelsin syvyyteen. Meri oli muuttanut minulle tutun toiseksi, se muovasi pinnan muotoja ja painoi niitä alaspäin syvänteiksi. Pohja oli taas vieras ja kiehtova. Painuin alaspäin, mutta mitä syvemmälle pääsin, sitä suuremmaksi paine ympärilläni kasvoi. Se soi korvissani ja pakotti minut takaisin pintaan. Meri sai pitää salaisuutensa.

Rakensin lautan ja astuin rannoille, mutta ne olivat minulle jo tuttuja. Liikuin, mutten löytänyt uutta. Tylsistyin. Minun oli keksittävä. Minun oli rakennettava. Minun oli tunnettava. Mitä pidemmälle kuljin, sitä enemmän tiesin ja sitä enemmän halusin tietää, minun oli mentävä pidemmälle.

Aloin vääntää metallitankoja rattaiksi ja pistin ne pyörimään tahtoni mukaan. Ne liikuttivat ilmaa ja saivat maailman pyörimään nopeammin, aika nopeutui. Vauhti kiihdytti minua, se sai ilman virtaamaan ympärilläni, ajatukseni liikkuivat ilman estettä ja näin ja ymmärsin ympäristöni täydellisesti, olin suuri ja mahtava ja iloitsin saavutuksistani; mutta totuin nopeuteen eikä se enää riittänyt minulle. Liike oli edistystä, en voinut elää paikoillani ja minun oli poljettava nopeammin, muovasin osia ja liitin ne yhteen, kasasin suuria koneita, toisiinsa yhdistyviä yksiköitä, jotka olivat kauniita ja säännöllisiä ja täysin minun hallinnassani, ne olivat minun jatkeeni, niiden liike tarttui minuun, minun oli pysyttävä niiden mukana, ja opin ja rakensin yhä suurempaa. Tarvitsin lisää energiaa. Otin käyttööni maan ja ilman ja meren, en epäillyt hetkeäkään, pyörin yhä lujempaa, maa lakosi ja tummui, syttyi liekkeihin, mutta palaneelle pinnalle oli helppo rakentaa uutta.

En tarvinnut enää maata tuekseni, ajattelin, elin ideoista. Minulla oli enemmän tietoa kuin koskaan, ja tallensin sitä numeroilla, kudoin niistä verkon, jonka levitin ympärilleni, kunnes se kattoi kaiken olemassa olevan, se kannatteli minua sortuvien rinteiden päällä ja peitti minut rankkasateilta. Minun ei tarvinnut enää liikkua, liike kulki verkon säikeitä pitkin luokseni, istuin kudelmani keskellä, se ruokki minut eikä ympäristöni rajoittanut toimintaani, se ei estänyt minua kokemasta, sain kaiken tarvitsemani, en voinut nähdä nälkää tai tuntea janoa, verkko piti minut lämpimänä ja esti ihoani palamasta, sen jokainen nytkähdys tallentui muistiini, koostin niistä arkistoa ja keräsin kokoelmaa, joka kattoi kaiken suurista säikeistä pieniin yksityiskohtiin. Koneet liikuttivat yhä maailmaa, mutta ne kävivät etäisiksi ja pienenivät, ne lakkasivat kiinnostamasta minua, sillä olin siirtynyt yli aineen ja materian, rakensin nyt käsitteillä, sanat loivat uutta maailmaa, joka ei koskettanut maan pintaa. Minä olin luonut sen, se oli alusta alkaen minun rakentamani eikä mikään voinut uhata sitä, maa ei määrännyt kulkuani, tavoittelin nyt tähtiä ja ne olivat ulottuvillani.

En tuntenut kiihtyvää liikettä. Se tapahtui toisessa todellisuudessa, johon en ollut enää kosketuksissa. Nojasin keräämääni tietoon ja se oli minun puolellani.

Aika liikkui liian nopeasti. Se avasi tulevaisuuden kelaa, ja menneisyys levisi epäsiistinä kerroksena pitkin maan pintaa. Tapahtumat olivat kaikkialla. Ne vyöryivät teitä pitkin ja muodostivat valtavia lauttoja meren pinnalle. Ne peittivät rakennukset ja yhä pyörivät rattaat. Teot eivät kadonneet tai tehneet tilaa seuraaville, vaan pinoutuivat toistensa päälle. Nykyisyys paisui, ja vauhdin kitka sai sen savuamaan. Maa roihahti liekkeihin. Savu kohosi tummina pilareina kohti taivasta ja peitti tähdet näkyvistä. Sateen kiertokulku kääntyi päälaelleen, tuulet nousivat ja kuljettivat kuumaa ilmaa eteenpäin. Tummanharmaa matto levisi koko ajan laajemmalle. Ilma kävi raskaaksi. Se painoi, mutta maa pisti vastaan. Mantereet järisivät ja vuoret nousivat korkeammiksi. Onkalot romahtivat. Meri velloi ja hakkasi rantojaan. Maa nitkahti. Se ei enää tukenut minua, vaan petti jalkojeni alta. Putosin rakentamieni verkkojen läpi, vajosin ja hautauduin historiaan, ja maa jatkoi kiihtynyttä liikettään.