Poissaolo ja menetys värittyvät lähes automaattisesti negatiivisen tummilla sävyillä. Jo itse sana huokuu murhetta. Mieleen kuvaksi piirtyy tyhjyyteen kurkottava käsi, saattovieraiksi poskea alas vaeltavat kyyneleet. Menetetty on kadotettu ja hukassa, epäjärjestyksessä, poissa oikealta paikaltaan. Poissaolon tunteita ovat suru ja ikävä, kaipaus luokse, halu takaisin lähelle. Harvemmin tulee ajatelleeksi, että poissaolon voi tuntea myös helpotuksena ja etäisyyttä voi toivoa siinä missä pelätäkin.

Vaikka ilo ja onni eivät ehkä olekaan ensimmäiset poissaoloon yhdistyvät tunteet, on ne joissakin tapauksissa helppo ymmärtää ja voivat olla reaktioina oletusasetusten mukaisia. Ajattele vaikka äärimmilleen kuormittavaa työtä tai kontrollikäyntiä sairaalassa, keveyttä, kun astuu viimeistä kertaa kynnyksen yli. Stressitekijän poistumista on odottanut koko olemuksellaan, kun se viimein tapahtuu, voisi itkeä onnesta. Tunne ei yllätä nurkan takaa ja muut yhtyvät ilolla onneen. Lähtemiseen ja häviämiseen yhdistyvät positiiviset tunteet voivat näin olla odotettuja, hyväksyttyjä ja jaettuja eivätkä ne itsessään aiheuta lisää tunteita. Helpotus voi kuitenkin syntyä myös poistumisesta, jonka pitäisi oletusarvoisesti aiheuttaa ikävää. Tällöin tunteet paljastavat ristiriidan oman ja yleisen todellisuuden välillä, ja tuo ristiriita pitää kerta toisensa jälkeen selittää pois, omat tunteet pitää oikeuttaa itselle ja muille.

Toisen ihmisen poissaoloa voi toivoa, myös sellaisen, jota pitäisi kaivata. Mielessään voi kirjoittaa kuolemaa ja katoamista. Kotiin ei välttämättä kaipaa takaisin. Sen sijaan jatkaa matkaa vielä muutaman lisäpäivän, pitkittääkseen poissaolosta syntyvää rentouden tunnetta. Oma tai toisen lähteminen tuo helpotuksen, mutta tunne on kuitenkin sellainen, jota ei pitäisi tuntea.

Kun poissaolosta syntyvät tunteet ovat odotetun ja ihanteellisen maailman ja kokemuksen vastaisia, helpotus ei jää viimeiseksi sanaksi, vaan sitä seuraa vyöry toisenlaisia, riitasointuisia aaltoja. Tuntemaansa helpotusta ei saisi tuntea. Poissaoloa ei olisi saanut kaivata. Epävarmuus, väsymys, viha, katkeruus seuraavat toisiaan. Ja epäilys: mitä jos olisin kokenut tilanteen eri tavalla, mitä jos kokemukseni olisi ollut toisenlainen, mitä jos olisi jaksanut vielä yrittää.

Poissaolon toivominen on lopullisuuden toivomista. Se on toive saada hallitsematon tilanne jollakin tavalla omaan hallintaan ja ilmentää halua päästä pois stressaavasta tai ahdistavasta tilanteesta. Tällaisena se on täysin ymmärrettävää ja inhimillistä, mutta voi kuitenkin samalla tuntua kielletyltä, varsinkin jos näkee ympärillään vain toisenlaisia tunteita ja kokemuksia. Muut ehkä ymmärtäisivät reaktion, mutta tuo ymmärrys vaatisi vastaamista kysymykseen, johon ei aina jaksa tai halua vastata. Perusteiden vaatiminen ei-oletusarvoisille tunteille – on tuo vaatimuspakko todellinen tai kuviteltu – lisää jo olemassa olevaa ulkopuolisuuden kokemusta. Omat tunteet jäävät kokonaan piiloon, kun ajattelee niiden johtavan kysymysten tulvaan tai hämmentyneisiin, huolestuneisiin tai sääliviin katseisiin.

Yhdelle poissaolo on kyynelten virtaa, toisella se pyyhkii ne pois. Tunteet eivät aina ole jaettuja.